Kuluneella viikolla Helsingin Sanomissa on kirjoitettu useampi kuntavaalijuttu erityisopetuksesta, kouluista, kiusaamisesta ja kiusaamisen kitkemisestä. Voit lukea kaikki tämän blogin lopusta. Muutama oma näkemykseni tärkeään asiaan.
Olen koulutukseltani kasvatustieteen maisteri ja opiskelin pääaineena Turun yliopistossa vuosina 2002-2010 erityispedagogiikkaa. Inkluusio, eli kaikkien oppilaiden opettaminen samoissa ryhmissä oli yksi kantava teema kohti oikeudenmukaisempaa koulutusta ja oikeastaan koko yhteiskuntaa. Inkluusiota ei keksitty 2000-luvulla Suomessa, vaan sitä on pitkään haettu ratkaisuksi meillä ja maailmalla. Inkluusio syventää aiempaa ajattelua integraatiosta. Integraatio koulumaailmassa tarkoittaa yksinkertaistettuna sitä, että tuodaan erilaisia lapsia samaan luokkaan. Inkluusio koulumaailmassa on sitä, että kaikki ovat jo lähtökohtaisesti samassa luokassa. Tässä on inkluusio-ajattelun idea ja ydin. Siis se, että kaikki ovat erilaisista tuen tarpeista huolimatta yhdenvertaisia, eikä lapsia erotella. Tuki tuodaan yksilön mukana luokkaan.
Politiikkaan on tuotu viime aikoina keskustelua siitä, onko inkluusio sittenkään hyvä idea. Se ei ole hyvä idea, jos kouluissa ei ole riittävästi tukea tarjolla. Opettajilla pitää olla kyky ja resurssit ratkaista opetus niin, että erityistä tukea tarvitseva saa opetusta siinä missä muutkin ja niin, että kaikki pysyvät mukana ja voivat hyvin luokassa. Inkluusio on erittäin tavoiteltava ajattelutapa meille kaikille. Se, että emme näe rajoitteita, vaan mahdollisuuksia, on arvokasta. Itse toivon, että voimme jatkaa inkluusion tiellä. Se vaatii päättäjiltä halua resursoida koulutusta riittävästi. Koska jokainen euro menee meidän yhteisiin lapsiin ja nuoriin, uskon, että siihen löytyy tahtoa.
Inkluusion ohella puhututtanut teema on jälleen ollut koulukiusaaminen ja sen kitkeminen. Opettajien taholta on ollut turhautumista siihen, että erilaisiin ohjelmiin on käytetty paljon rahaa, mutta tulokset eivät jää pysyviksi. Koulukiusaamisen kitkemisessä pätee sama perusajatus, kuin inkluusion toteuttamisessa. Sen täytyy olla perustoimintaa ja perusajattelua.
HS kertoi pojista, joista toinen kiusasi uutta luokkakaveria. Opettajan mielestä asiasta oli kerrottu ja siitä oli puhuttu molempien poikien vanhempien kanssa. Kiusaajapojan äiti kommentoi kuitenkin, ettei tunnista tällaista keskustelua, vaan että asia on ollut vain kerran puheena toisen keskustelun yhteydessä. En usko, että osapuolet vähättelevät asiaa, mutta jotainhan tässä on pieleen mennyt. Opettajan mukaan pojat myös nujaavat jatkuvasti ja oikea kiusaaminen on vaikea tunnistaa.
Kouluissa on kokeiltu erilaisia kiusaamisesta vapaita alueita, hälytysnappeja, kivakoulua ja keskustelu-malleja. Olennaista on, että kiusaamiseen puututaan heti. Ei ole olemassa pientä kiusaamista, vaan kaikki sellainen toiminta, jonka tarkoitus on alentaa toista henkilöä itsensä nostamisen kustannuksella on väärin. Kiusaamisen syynä on usein huono itsetunto, porukan kunnioituksen hakeminen tai joskus myös pahuus. Luokan hengen tulee olla sellainen, että se huomioi kaikki oppilaat ja jossa syntyy porukkahenki. Koulu ei ole vain asioiden opettelua varten, vaan kouluissa opitaan sosiaalisia taitoja ja elämisen taitoja yleensä.
Kiusaamisen kitkemisessä pätevät samat keinot, kuin inkluusion toteuttamisessa. Resurssit, osaaminen ja puuttuminen. Olen työskennellyt niin sanotuissa tavallisissa ja vaikeimmin vammaisten erityiskouluissa sekä kouluissa, joissa inkluusio on toteutettu. Kannatan itse lämpimästi inkluusion toteuttamista ja olen valmis toimimaan sen puolesta, että tätä resursoidaan. Kuntapäätöksenteon ulkopuolelta haluan vaikuttaa siihen, että erityispedagogiikka, eli erityislasten opettamiseen liittyvät asiat ovat kaikkien opettajien keinovalikoimassa ja niitä opetetaan riittävästi myös luokanopettajakoulutuksessa. Olen itse elämässäni saanut monta kertaa todeta, että erityispedagogiikan opinnoista on ollut monessa hyötyä.
Helsingin poliitikot kertovat, miten he lopettaisivat koulukiusaamisen
